Harjoittelijan asema on kovin erilainen..

Pari ensimmäistä päivää vihdoin sairaalan sisällä on nyt takana ja sairaalamaailma täällä on todellakin hurjan paljon erilainen ku Suomessa. Itse olin nyt kaks päivää dialyysi-osastolla, jonne potilaan tuli kolmessa aallossa. Ensimmäiset 6-7 välillä aamulla, toiset noin 11 päivällä ja kolmas satsi tuli noin klo 16. Kerrallaan potilaita oli paikalla noin 8-10 ja dialyysin tekeminen kesti suunnileen 4-5 tuntia aina yhdelle.  Potilaat makoilivat sängyillään huoneen molemmin puolin, suurin osa otti torkut siinä odotellessaan dialyysin valmistumista ja söivät joko omia eväitä tai tilasivat sairaalan ruokalasta ruokaa, jota juoksupoika sitten kuskasi heille. Sänkyjen välissä ei ollut minkäänlaisia sermejä, joten toimenpiteen hoidettiin melkoisen julkisesti. Potilaat olivat oletettavasti jo oppinneet tuntemaan toisensa melko hyvin, kun joka viikko 2-3 kertaa käyvät samassa paikassa dialyysissä, mutta silti he juttelivat keskenään yllättävän vähän. Olisin olettanut, että porinaa olisi kuulunut vähän joka suunnalta, mutta osastolla vallitsi hiljaisuus, lukuunottamatta dialyysikoneiden tasaisin väliajoin antamia hälytyksiä milloin mistäkin asiasta. Itse asiassa pakko myöntää, ettei mulle juuri selvinnyt piippausten syyt, kun ohjaus oli hyvin heikkoa verrattuna ainakin omiin kokemuksiin Suomen ohjauksesta.

Riksa-ajelua sivuorrella istuen:)

Parin päivänä aikana en saanut juurikaan harjoittaa kädentaitojani varsinaisessa hoitotyössä. Tehtäväni koostui lähinnä seuraamisesta, lakanoiden vaihtamisesta, selkänojien säätämisestä (mikä tapahtui veivaamalla sängyn päädyssä olevaa veiviä:), steriilien pakkausten avaamisesta (joita ei kuitenkaan käytetty sitten steriilisti), teippien leikkaamisesta ja potilaiden kanssa keskustelusta. Kerran sain syöttää yhden potilaan. Aivan ensimmäiseksi kun menin osastolle, eräs tohtori antoi mulle Dialyysipotilaan hoitokirjan käteen ja käski opiskella siitä mitä dialyysi on, miksi sitä tehdään ja mitkä kaksi tapaa sen toteuttamiseen on ja minähän tyttö luin. Sitten asiat tentattiin multa ja pienen kertauslukemisen jälkeen pääsin tämän piinapenkin ilmeisesti onnistuneesti läpi, kun ei kolmatta kertaa laitettu lukemaan. Teorian osaaminen on täällä ainaki tähän asti tuntunut olevan tosi paljon enemmän huomioitua kuin Suomessa. Toisinaan tuntuu, että Suomessa opetetaan nimenomaan käytäntöä harjoittelemalla, ilman, että välttämättä ymmärretään ollenkaan, mitä kaiken tekemisen taustalla on. Täällä taas laitetaan ensin seuraamaan pidemmäksi aikaa ja perehtymään teoriaan ja asioihin joita hoidon taustalla on, ennen kuin pääsee millään tavalla osallistumaan itse tekemiseen. Toisen vuoden opiskelijoita kun ei tunnuta muutenkaan pidettävän oikein minään, heidän tehtävänsä on vain seurata! Kolmannen vuoden opiskelija voi ehkä jo tehdä jotain jopa itsenäisestikin.
Yritin tiedustella dialyysikoneen toimintaperiaatetta ja hoidon aikana tulevia mahdollisia komplikaatioita useampaankin kertaan, mutta vastaukset olivat melko niukkoja. Osittain tosin varmaan senkin takia, että välissä oli tosi vaikea ymmärtää paikallisten hoitajien englantia, se ei nimittäin todellakaan ole mitenkään kauhean hyvää englantia ja toisaalta niiden englannin murre on tosi paljon erilainen ku meijän, eli niilläki on vaikeuksia sitten ymmärtää mua. Yksi asia mitä oisin saanut tehdä, oli verenpaineiden mittaus, mutta lopulta en saanut sitäkään tehdä, kun en osannut mitata niitä manuaalisella mittarilla ilman stetoskooppia. Pyysin kyllä, että joku olis neuvonut miten ne heidän mielestään pitäis mitata ja luvattiin neuvoakin, mutta ikinä sitä neuvoa en kuitenkaan saanut. Olisin kyllä systolisen paineen osannut sieltä ettiä, mutten muiden suomalaisten konsultoinnista huolimatta oo edelleenkään keksiny, miten se alapaine sieltä pitäis muka löytää, ainakaan luotettavasti. Tosin siinä pari päivää paineiden ottoa tarkkailtuani, huomasi kyllä, ettei paineita todellakaan otettu mitenkään tarkasti ja alapiane tuntui aina olevan muka 80, eli tuskinpa sitä edes yritettiin sieltä löytää. Yläpaineenkin luku oli aina joku pyöreä luku, yleensä 130 tai 140. Kai ne oli kokenut, ettei sitä niin tarkkaan tarvinnut mitata. Kirjaamista seurattuani tuntui kyllä tosiaankin siltä, että lukuja heiteltiin sinne lottoamalla. Mutta noh, se tuntui olevan tapa, niin en puuttunut siihen sen enempää. Osastolla työskenteli ainakin mun käsittääkseni 3 lääkärismiestä ja yks sairaanhoitaja, joiden lisäksi siellä pyöri tämä ruokia kuskannut juoksupoika ja laitosapulainen, joka siivoili paikkoja. Ensimmäisenä päivänä hämmensi kyllä toisaankin, että ensin semmonen nuori poika oli juoksupoikana ja sitten puolen päivän aikaan se olikin vaihtanut vaatteet ja kiersi osastolla mittaamassa verenpaineita ja näppäili jopa dialyysikoneitakin. Tuli pieni katkeruuden fiilis, kun mun ei oltu annettu tehdä oikeastaan mitään ja sekin poika sai tehdä enemmän hoitoon liittyvia juttuja, mutta kaipa se oli kouluttautunut käyttämään niitä koneita siinä osastolla pyöriessään. Ensimmäisen päivänä kysyin, josko saisin dialyysin jälkeen ottaa neulat potilaan kädestä irti, mutta sillon sanottiin, että seuraa ensin. Toisena päivänä kysyin taas, josko sillon saisin poistaa neuloja, ja taas mulle lähinnä naurettiin, että ethän sää nyt sitä voi tehä, saat mitata nuita verenpaineita. Neulojen poisto olis kuulemma ollu liian haastavaa, kun pistokohdan päälle piti heti saada kunnon paine, ettei verta valuisi ulos. Tämä suoritettiin niin, että sidetaitoksesta käänneltiin semmonen tuppo, joka laitettiin pistokohdan päälle, sitä puristettiin kädellä tukevasti samalla, kun ympärille laitettiin semmonen tarralenkki, jolla paine saatiin pysymään ilman, että kenenkään tarvitsisi olla puristamassa kohtaa. Luulen, että olisin voinut suoriutua tästä tehtävästä kunnialla, mutta tyydyin lopulta seuraamaan vierestä. Ei olisi hyödyttänyt alkaa tinkaamaan asiasta.

Kokeiltiin intialaisia herkkuja, ei ollu kyllä mun makuun!

Onneksi kuitenkin seuraamallakin voi oppia paljon ja itselleni ainakin dialyysin tekeminen avautui ainakin jossain määrin enempi. En nimittäin ollut ikinä ennen nähnyt kenellekään tehtävän dialyysia, en Suomessa enkä ulkomailla. Toisekseen ensimmäisen illan jälkeen opiskelin itse internetin ihmeellisestä maailmasta paljon lisätietoa dialyysiin liittyen, nimittäin pelkäsin, että toisena aamuna tohtorismiehet tenttaisivat taas teoriaosaamistani. Ja olihan se ihan oman oppimisen kannalta hyvä vähän perehtyä siihen teoriassakin mitä käytännössä sitten seurailee. Päivät vaan tuntui melkoisen pitkiltä, kun ei saanut itse juuri mitään tehdä. Henkilökunta puhui lähes koko ajan keskenään kannadaa, mikä oli mun mielestä mua kohtaan melko törkeää, etenkin, kun kaikki kuiten osaa englantiakin. Välissä huomas heidän puhuvan musta jotaki, ku ne hyvin avoimesti aina katto mua, viittasi kädellä mua kohti tai parhaimmillaan jopa nauro suoraan mulle. Välistä tunnisti puheestaki sanoja, joista tiesi heti, että musta puhutaan, kuten suomi, suomalainen, harjottelija tai opiskelija, kannadan kielessä kun tuntuu olevan paljon sanoja myös englannista. Sitten taas jos me suomalaisten tyttöjen kesken ollaan nähty tuolla sairaalalla esim. potilaita siirtäessä, ja puhuttu keskenämme jotain suomeksi, tullaan kyllä heti kysymään, että mitäs kieltä te puhutte. Ja ainaki tuntuu siltä, et sitä kysymällä niillä on tarkotus vaan näpäyttää, että miks ette puhu sillain, että muutki ymmärtää. Toki voi olla, että meistä se vain tuntuu siltä, mutta ilmeitä lukemalla ollaan näin päätelty. Yleensä ne muuten ehdottaa, et puhuttais espanjaa tai saksaa, vissiin se niitten korviin sit kuulostaa siltä. Noh huomenna taas palataan työkentälle, tällä kertaa meen ICUlle (Intensive Care Unit) elikkäs niinku teholle, ja toivon todellaki, että siellä pääsisin jotain tekemään. Tosin meistä yks on viellä ollut nyt jo kaks päivää, ja kuullun perusteella en todellakaan aseta tavotteita kovinkaan korkealle ainakaan kädentaitojen kehittymisen suhteen. Erilaisten potilaiden seurantaan liittyviä tavotteita voi sitten olla enempikin.

Reilun kahden viikon aikana on kyllä ehtinyt miettimään kaikennäköstä. Edelleenki, ku tuolla ajellaan riksalla tai kävellään ihan vaan lähikauppaan, tuntuu huomaavan uusia asioita matkan varrelta. Kait sitä on kävelly jotenki laput silmillä ja katse jaloissa, ettei vaan vahingossa tipu johonki jalkakäytävällä olevaan kuiluun, kun ei aiemmin oo huomannu kaikkia rakennuksia, automaatteja tai kivoja kauppoja. Melkeen joka kerta hoksaa jonku uuden jutun. Nyt ollaan kiinnitetty huomiota esim. puistoihin, nimittäin ollaan kateltu josko lähellä olis joku kohtuu isohko puisto, jossa vois käyä vaikka lenkkeileen ympyrää joku ilta. Tuolla juoksumatolla juokseminen kun on pikkusen juuri tylsää. Myös koti-ikävän on tuntenu aina väliin vähän iskevän. Tosin vaan semmosina hetkellisinä iskuina, kun on esim. jutellu kotiväen kans tai alkanu miettiin mitä kaikkea siellä kotona ehtiikään tapahtua sillä aikaa ku ite on täällä. Ollanki tyttöjen kans puhuttu, et on jännä huomata, että elämä todellakin jatkuu siellä Suomessakin, vaikka me ei ollakaan siellä. Siellä jatkuu samat hommat ko ennenki, käydään töissä, harrastuksissa, uimassa, elokuvissa, järjestettään peli-iltoja ja tehhään kaikkea kivaa, mitä nyt on aina ennenki tietenki tehty, mutta nyt sitä vaan tajuaa jäävänsä paitsi kaikesta siittä. Välissä on pitäny muutama kyynelki tirauttaa, mutta oon kyllä ollukki aina vähän itkupilli. Pitänee kuiten koittaa noudattaa siskontytön 3v. neuvoa, mitä se mulle lähtiessä sano "Älä märise, tai joulupukki perutaan!" :D Suurin heikkous mulle on kyllä nuo lapsukaiset, jotka ehtii oppia vaikka ja mitä uutta tällä aikaa. Pari alkaa kävelemään tällä aikaa (ainaki oletettavasti) ja yks papukaija oppii varmasti vaikka mitä uutta puhetta ja kehittyy muuten vaan varmasti paljon. Ja toinen juttu on se, ku harmittaa, ettei ehtiny kovin moniakaan tärkeitä, kuten esim. kummipoikia moikata ennen kun lähti tänne, niin nyt tulee tosi pitkä aika olla näkemättä, mutta toisaalta, ei sole ko 3 kk ja sitten pittää vaan ottaa asiaksi heti Suomeen palattua kylästellä :) Ja kait se nyt on myönnettävä ittelleenki, etten muutenkaan oo ollu niin ahkera kylästelijä, että olisin välttämättä saanu aikaseksi käytyä kylässä vaikka nytki olisin Suomessa, mutta asioita todellaki miettii niin jotenki erilailla täältä käsin. Ja tuntuu et haluttais jutella monille semmosillekki kavereille, joitten kans ei oo pitkään aikaan pitäny oikeen mitään yhteyttä. Mutta sit alkaa miettimään, että jos täältä käsin alkaa ottaan yhteyttä nyt niihin, niin miettiikö ne, että tuo haluaa leuhkia tuolla olollaan. Tiedän, on ehkä vähän tyhmiä ajatelmia, mutta ei sille vain voi mitään et tulee mietittyä kaikennäköstä. Onneksi pariki kaveria, joiden kans harmittavan vähän tulee pidettyä Suomessa yhteyttä, on nyt ottanu ite yhteyttä. Kyllä se vain piristää aina mieltä täällä :)

Yritin ottaa kuvan pienestä vihreästä linnusta, mutta soli kovin kaukana. Vähän juuri erottuu :)

Oon tässä laskenu et kuinka pitkään sitä ollaankaan vielä täällä. Loppujen lopuks ku alkaa miettimään, mitä kaikkea on suunnitellu tekeväsä vielä täällä ollessa, niin aikahan melkeen loppuu kesken. Olis tarkotus käyä eläintarhassa, Goalla, Mysoressa, Keralassa, Nandi Hillseillä jajaja. Ja kaikkeen melkeenpä tarttee kokonaan vapaapäivän tai pariki, ellei jopa pidennetyn viikonlopun. Ja välissä yhdelle meistä tulee vanhemmat kylään ja 8 viikon päästä minäki viimein saan kylästelijöitä tänne reiluksi viikoksi <3 :D Sitten ei ookkaan ku kaks viikkoa enää aikaa täällä, mikä pääosin olis meillä siis lomaa, ellei johki teoriatunneille eksytä, nimittäin harjotustunnit kuiten saahaan kivasti täyteen jo aiemmin tekemällä 6 päivästä viikkoa ;) Siinä oliski touhua kyllä koko lopuille 11 viikolle, joitten jälkeen palataan kotiin<3 Siellä oottaaki paluu arkeen melko nopeasti, nimittäin oon lupautunu tarvittaessa kesätöihin jo heti viikon päästä paluusta, tosin varmistusta ei vielä oo, et mitenkä niitä töitä ees on tarjolla, joten nähtäväksi jää.

Poliisiasemalla ohjeet  miten avata ovi :D

Tänään muutes käytiin katteleen mahdollisuuksia halvempiin majoituksiin. Alle kolmasosalla nykysestä asumishinnasta saatais melko kiva majotus Paying Guest-paikasta, jossa olis melkeen samat mukavuudet ku tässä hotellissakin, tosin ilmastointi tais puuttua, mutta vähän vähemmän siistissä paikassa ja ohuemmalla sängynpatjalla. Eikä niissä tosin oo omaa keittiötäkään, mutta useimmissa hintaan kuuluu 3 ruokaa (aamupala, lounas, päivällinen). Näitäkin mahdollisuuksia löytyi melkosella hintahaitarilla ja halvimmat mitä käytiin kattomassa oli kyllä sen verran hurjan näkösiä, että minun mukavuudenhaluisuus sano kyllä heti, ettei ainakaan tänne muuteta. Hyviäkin vaihtoehtoja löytyi, tosin niissä hinta oli sit tupla halvimpiin verrattuna. Mitään päätöksiä ei olla vielä tehty, nimittäin pitää vielä miettiä, mitkä on ne asiat, jotka meidän mielestä on tärkeimpiä majoituksen suhteen. Ja vielä on mahdollisuuksia kattomattaki, nimittäin yks vaihtoehto on myös aivan oman kämpän vuokraaminen, jossa huonekalujen hankinta olis kaikkein suurin kysymys ja työmaa. Tarkotus olis ainaki yhtä kämppää käyä vilkaseen ja vähän tehdä hinta-arviointeja, et paljonko patjojen ja keittiövälineiden hankinta vois tulla maksamaan. 11 viikon takia kyllä melkonen homma olis.

P.S. Anteeksi. Kait sitä on sen verran kotiutunu, ettei tajua enää ottaa juuri mistään kuvia, nimittäin 5 päivän aikana tullu otettua vissiin koknaiset 4 kuvaa :o Lupaan parantaa tapojani! Sairaalassa en tosin uskaltanu ees kysyä saako ottaa kuvia, ehkä ens viikolla rohkaistun :)