Kotihoitoa, tapahtumia ja hemmotteluhommia

Pari päivää päästiin seuraamaan mitä tapahtuu Community Health Caressa ja yritettiin selittää, miten homma toimii Suomessa, kun meillä ei aivan tämän tyyppistä toimintaa ole. Hommahan lähtee täällä käyntiin siis sillä, että tässä tapauksessa opiskelijat kiertävät sivukujien (kuitenkin keskellä kaupunkia) taloissa täyttämässä kyselylomakkeita perheistä. Lomakkeisiin kerätään tietoja esim. perheen koosta, koulutuksesta, talosta (siisteys, rakennusmateriaali, ilmastointi tai no ilman kierto ikkunoiden kautta yms.), lapsista, mahdollisista terveysongelmista ja toiveista minkälaista tietoa tai taitoa taloon tarvittaisiin. Näillä kyselyillä siis kartoitetaan terveydenhuollon tarve.

Seuraavaksi opiskelijat valmistautuvat kulloisenkin tarpeen mukaan seuraavalle käynnille samaiseen taloon. Meidän näkemiä juttuja ovat esimerkiksi ravintosuositusten mukaisen ruoan suunnittelu ja rytmittäminen vuorokaudeksi eri ikäryhmille mahdolliset sairaudet huomioiden (diabetes, korkea verenpaine..), joista sitten valmistetaan perheen äidille/talossa kokkaavalle näytiksi  esim. aamupala, välipala ja lounas sekä selitetään suullisesti päivällinen ja iltapala. Oppilaiden tulisi siis näyttää oikeaoppinen ruuan valmistaminen, ruokatarvikkeiden peseminen ja keittiöhygienian toteuttaminen. Toinen mistä meille kerrottiin, muttei päästy käytännössä näkemään, on terveystarkastusten suorittaminen esimerkiksi perheen äidille, jossa mitataan verenpaine, tehdään virtsan glukoosipitoisuusmittaus (vanhanaikaisella menetelmällä), haastatellaan äitiä ja annetaan ohjeita mm. hygieniasta, tehdään raskauden vaiheen arviointeja sekä tarvittaessa ohjataan/kirjoitetaan lähetteitä sairaalaan. Lisäksi annetaan tarvittaessa rokotuksia ja kirjoitetaan lähetteitä perheiden kotieläinten (kissat, koirat) rokottamista varten. Yksi opetettava asia ilmeisesti on myös lasten hoito ja erityisesti heidän hygieniasta huolehtiminen, esimerkiksi kylvettämällä.

Ruoanlaiton opettamista seuratessa itselle tuli melko hämmentynyt olo ja suorastaan vähän ärsytti katsoa sitä touhua. Noin viisi opiskelijaa oli perheen keittiön lattialla pilkkomassa kasviksia ruokaan, yksi oli lieden äärellä vahtimassa painekattilassa hautuvia ainesosia ja perheen äiti istui huoneen seinustalla yrittäen seurata mitä opiskelijat touhuavat. Itse kiinnitin huomioni useampaankin erilaiseen toimintamenetelmään verrattuna Suomeen, niin ruoanlaiton kuin opiskelija-asiakas -vuorovaikutussuhteenkin osalta.

1. Ruokaa todellakin valmistettiin lattialle levitetyn maton päällä, pääosin tarvikkeet pysyivät lautasella tai leikkuualustalla, mutta esimerkiksi veitset lojuivat väliin ihan vain siinä paljaalla matolla. Itseä se vähän ihmetytti, mutta eipä keittiössä juuri pöytätilaakaan ollut, joten taitanee selittyä kulttuurillisilla tavoilla ja köyhillä oloilla.
2. Keittiössä oli todella huono valaistus. Selittynee myös yllämainituilla. 
3. Opiskelijoita todellakin oli ainakin 5 valmistamassa tätä yhden lapsen aamupalaa, välipalaa ja lounasta. Suomessa homma olisi hoitunut 1-2 opiskelijalla  
4. Äiti tai muu aikuinen, jolle ruoanlaitto-ohjeita oltiin antamassa istui seinustalla/olohuoneessa/missä lie niin, etteivät opiskelijat kiinnittäneet häneen juurikaan huomiota, eikä häntä otettu mukaan tekemään ja opettelemaan oikeita valmistustapoja, niin kuin Suomessa varmasti olisi tehty 
5. Opiskelijat juttelivat koko ajan omiaan, kikattelivat keskenään ja keskittyivät vain toisiinsa, kun Suomessa, uskoisin ainakin, pääpaino olisi asiakkaassa ja hänen ohjeistamisessaan 
6. Opettajan tullessa paikalle pääpaino oli hänelläkin valmistetussa ruoassa ja opiskelijoissa, ja siinä, että saataisiin mahdollisimman hyviä valokuvia niin, että opiskelijat, opettaja ja valmistettu ruoka näkyvät kuvassa. Tottakai meidät otettiin myös poseeraamaan näihin kuviin, vaikkei oikeasti oltu saatu tehdä yhtään mitään ruoan eteen. Perheen äiti ja lapsi olivat tässä vaiheessa toisessa huoneessa. Hämmentävää.

No se siitä ruoanlaitosta. Terveystarkastusten virtsan glukoosimittauksista pitää sen verran sanoa, että ne todella tehtiin siis ainakin minun silmiin vanhanaikaisella menetelmällä. Varsinaista testiä emme päässeet näkemään, mutta sanallisen ohjeistuksen saimme. Virtsaa laitetaan koeputkeen, jossa se keitetään kiehuvaksi. Sitten sekaan laitetaan jotain ainetta, jonka nimeä en nyt kerrassaan saa päähäni (joku viisaampi joka tällaisen testauksen tietää, voi mielellään minua valaista asiasta!), ja keitetään uudestaan. Tämän jälkeen liuoksen väristä voidaan päätellä onko virtsassa glukoosia, ja jos on, niin millaisia määriä. Samalla tavalla kuin nykyaikaisesti käytettävissä testiliuskoissa on värikoodit sille, onko glukoosia, vähän, paljon, vai jotain siltä väliltä, voi liuoksen väriäkin lukea. Kätevintä tässä on se, että kun naisille on tehty tämä testaus ja samalla kerrottu mitä tapahtuu, voivat he jatkossa hakea itse apteekista tarvikkeet ja toteuttaa testauksen itsenäisesti kotona :) 

Päiviä communityssa meillä piti alun alkaen olla 6, mutta kaikkien mahdollisten sekaannusten jälkeen niitä oli todellisuudessa vain 3 päivää. Ensimmäisenä päivänä community oli peruttu, kun kaikki opiskelijat olivat katsomassa jotain poliitikkojen esitelmöintejä liittyen tuleviin vaaleihin. Toinen ja kolmas päivä oli aivan sovitusti siellä kentällä ja silloin näimme ruoanlaitot alle 3-vuotiaalle sekä ikääntyneelle, jolla oli diabetes sekä korkea verenpaine. Kävimme tuolloin myös tekemässä terveyskyselyjä ja tutustuimme communitybagin sisältöön, jossa kulkee mukana muun muassa virtsakokeeseen tarvittavat välineet. Neljäntenä päivänä meidän piti mennä seuraamaan Tuberkuloosipäivän juhlaa, jonne lähdimme koululta bussikuljetuksella jo 7.30 ja odottelimme juhlapaikalla yli kolme tuntia, jonka jälkeen jouduimme ikävä kyllä poistumaan kyseisestä tapahtumasta (ennen kuin se oli edes alkanut), sillä meidän oli määrä osallistua iltapäivällä iranilaisten uuden vuoden juhlaan. Uusi vuosi (Noruz) oli oikeasti ollut jo edellisellä viikolla, mutta koska auditorio oli tuolloin varattu, olivat he järjestäneet tapahtuman juuri kyseiselle maanantaille. Siellä he esittivät oman kulttuurinsa mukaisia musiikkiesityksiä, laulua, tanssia, kuvaslideja ja mahtuipa mukaan myös näytelmä sekä fashion show. Juhla huipentui seisoviin pöytiin, joihin he olivat itse valmistaneet perinteisiä iranilaisia ruokia, niin suolaisia kuin makeitakin. Oli kiva juhla ja hyvät ruoat!

Iranilaisten uudenvuoden juhlaan liittyvia juttuja.

Seuraavana päivänä piti olla 5. communitypäivä, mutta meille ilmoitettiin, että silloin olisi 1. vuosikurssin opiskelijoiden Lamb Lighting, jota menisimme seuraamaan. Tämän tiedotuksen mukaisesti tulimme nätit mekot päällä koululle tiistaiaamuna vasta 10, osallistuaksemme juhlaan, kunnes saimmekin tiedon, että Lamb Lighting on siirretty ja tuona päivänä olisikin ollut communitya, mutteivät olleet saaneet infoa meille asti ajoissa. Päädyimme lopulta siis 1. vuosikurssin sairaanhoitajaopiskelijoiden teoriatunneille, joissa oli aiheena farmakologia ja välinehuolto. Tämä sinänsä oli hyvin opettavaista, sillä huomasi taas eroja Suomen juttuihin. Lääkkeitä täällä ryhmitellään jonkin verran eri tavoin kuin meillä, mutta suurimmat erot oli kyllä välinehuollon puolella. Oppilaille opetettiin esimerkiksi hanskojen oikeaoppinen pesu, sillä kunnallisissa sairaaloissa hanskat tultaisiin käyttämään useampaan kertaan, niin kauan kuin ne ovat ehjiä. Tähän mekin siis todennäköisesti tulemme törmäämään jo ensi viikolla. Samoin opimme miten rektaaliputki tai kestokatetri pestään. Täällä on käytössä myöskin kumisia versioita Suomessa käytettävistä kertakäyttöisistä kroonikko alustoista (pahoittelen, en tiedä niillekään nyt yhtäkkiä oikeaa nimeä), joita käytetään siis suojaamaan esimerkiksi potilaan vuodetta, jos tehdään jotain toimenpidettä, josta saattaisi sotkua tulla. Näiden kumisten versioiden pesun opimme myöskin tällä tunnilla. Vuoteen petaamistakin oppilaat joutuivat kertaamaan, ja siihen toden totta olikin melkoisen tarkka kaava, missä järjestyksessä mikäkin lakana piti viikata tai aukaista viikkauksistaan ja mihin suuntaan mikäkin reuna piti kääntää. Opettavainen päivä oli kyllä, ja herätti miettimään taas paljon asioita mitä verrata Suomen toimintaan.

Kuudes päivä oli taas suunnitelmien mukaan aivan oikean lailla kentällä, joskin silloinkin ryhmä johon minut laitettiin mukaan kulkemaan, meni vain opettajaa piiloon syrjäiselle kadulle ja odotteli siellä istuskellen ja koulutehtäviä tehden niin kauan, että meidän kaikkien piti taas kokoontua maistelemaan yhden ryhmän tekemiä kokkauksia teini-ikäisen ruokavaliota noudattaen. Siinä istuskellessa tuli taas juteltua paikallisten 4. vuoden sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa esimerkiksi siitä, miten he ovat tähän kouluun ja tälle alalle ajautuneet, ja aina on niin ikävä kuulla, että suurin osa on vanhempien toiveesta/pakottamana opiskelemassa alaa, ilman minkäänlaista omaa kiinnostusta. Itseä ihmetyttää edelleenkin eniten se, ettei opettajalla ole minkäänlaista tapaa seurata oppilaiden tekemisiä. Heiltä ei kysellä mitä tai missä he tekivät, millaisia tietoja he lappuihin keräsivät tai yhtään mitään. He voivat siis helposti seku vain istuskella päivät pitkät norkoilemassa, kunhan eivät jää rysän päältä kiinni opettajalle. En ainakaan usko, että tällainen onnistuisi Suomessa, jos siellä olisi mitään tämänkaltaista toimintaa käytössä. Kaikista kohteista vaadittaisiin nähtäville täytetyt laput ja tietoja käytettäisiin oikeasti johonkin, kaikki kirjattaisiin osoitteiden mukaan ylös, jotta ensi kerralla voisi ottaa osittain valmiiksi täytettyjä lappuja mukaan, ja tarvitsisi vain korjailla muuttuneita tietoja.

Community itsessään oli hyvin mielenkiintoista, vaikkakin saimme suurimman osan toiminnan tiedoista vain suullisena, ilman käytännön toteutuksen näkemistä. Täällä todellakin on niin paljon enemmän ihmisiä, että tuollainen toiminta on kannattavaa. Jos kaikki ihmiset kutsuttaisiin käymään sairaalassa, olisi sairaaloissa mahdottomia ruuhkia. Ja toisaalta kaikki eivät varmasti tulisi edes sairaalaan, vaikka olisikin jotain sairauden oireita. Paikallisten mukaan toiminnan ongelma on kuitenkin se, etteivät asukkaat ala yhteistyöhön heidän kanssaan, he eivät halua kertoa sairauksistaan ja ongelmistaan aivan oudoille opiskelijoille, jolloin myös opiskelijoiden motivaatio kiertämiseen laskee ja hommaa ei hoideta kunnolla. Näin sellaisiakin taloja saattaa jäädä käymättä, joissa apua tarvitsevia ja yhteistyökykyisiä asukkaita olisi.

Näiden kuuden (kolmen) communitypäivän välissä olevana sunnuntaina kävimme vähän hemmottelemassa itseämme sunnuntaibrunssilla, jossa ruoka oli erittäin maittavaa ja ennen kaikkea sitä oli riittävästi, ehkä jopa liikaakin. Seuraavaa kertaa varten viisastuttiin sen verran, että mennään heti 12 kun brunssi alkaa, eikä vasta klo 14, jolloin ruokailuaikaa jäi vain 2 tuntia. Brunssin jälkeen jatkettiin hemmottelua jalkahoidoilla ja itse otin kaveriksi vielä ranskalaisen manikyyrin kätösiin :) Communityharjoittelun päätteeksi meille annettiin vähän lomaa ennen seuraavaa kuukauden työskentelyrupeamaa kunnallisessa sairaalassa. Saatiin pidennetty viikonloppu (to-su), jonka lisäksi vielä seuraava maanantaikin (tänään) oli vapaa, sillä intialaisilla on nyt uusi vuosi :) Mehän käytettiin kämppiksen kanssa aika hyväksemme ja varattiin bussiliput Kovalam Beachille! 

Tällä kertaa kuljimme molempiin suuntiin ilmastoidulla semi-sleeper linja-autolla, jossa matka taittui melko mukavasti. Vähän meinasi takapuoli puutua noin 13 tunnin istumisesta ja hurjat ohitukset hirvittivät, puhumattakaan kauheasta vauhdista. Kovalamilla majoitumme melko mukavaan hotelliin ihan hiekkarannan läheisyyteen, josta oli mukava hipsiä aamuisin aamupalalle johonkin monista rannan ravintoloista (sillä aamupala ei kuulunut majoituksen hintaan) ja kulkeutua siitä suoraan rannan aurinkotuoleille kärventämään itseään. Välillä piti käydä pulahtelemassa mereen, joka muuten oli ihanan kirkasvetistä ja lämmintä, joskin yllättäen hyvin suolaista. Ihan rannalla hiekka pöllysi aaltojen mukana sen verran paljon, ettei pohjaa kuitenkaan juuri näkynyt. Siinä kolme päivä kului mukavasti päivät aurinkoa ottaen, välissä lounastaukoa pidellen ja iltapuolella vähän shoppailukierroksia tehden aina ennen päivällistä, tai no illallista. Yks päivä kokeiltiin miten bodyboardit toimi

Maisema hotellihuoneen parvekkeelta, ei paha ollenkaan!

aalloissa, kun ei ihan oikeita surffilautoja uskallettu ottaa ilman opetusta. Shoppaillessa tuli löydettyä pari kivaa mekkoa, yks toppi ja yhdet haaremihousut ihan itselle ja löytyipäs tältä reissulta myös kivoja tuliaisjuttuja, joita oon yrittänyt alkaa haalimaan pikkuhiljaa, ettei tarvi sitten lopussa ihan paniikissa kaikkia ostaa ;) Tavattiinpas muutamia uusia tuttavuuksiakin tuossa reissulla. Yks intialainen tarjoilijana työskentelevä opiskelijapoika, joka oli ollut pari kuukautta Ruotsissa opiskelemassa ruotsinkieltä ja kulttuuria erään ruotsalaisperheen luona, johon oli juuri tuolla ravintolassa töissä ollessaan tutustunut. Tämä perhe oli innostunut niin pojan kiinnostuksesta ruotsinkieltä kohtaan, että olivat tarjonneet

Bodyboardin kokeilua

hänelle lennot Intiasta Ruotsiin ja takaisin ja majoittaneet hänet kotiinsa. Oli kuulemma oppinut kielen siinä parin kuukauden aikana niin, että pärjäsi sillä  ja olipa hänestä ja hänen motivaatiostaan oppia kieltä tehty juttu ruotsalaiseen sanoma-lehteenkin. Tutustuimme myös kolmeen australialaiseen ja yhteen brittityttöön, joiden kanssa istuskeltiin yks ilta porisemassa reissujuttuja. Kaiken kaikkiaan jälleen mahtava reissu takana ja mikä parasta - opiskelijabudjettiin sopivalla hinnalla! Noin 120 € teki yhteensä matkat, majoitus, ruokailut ja sängyt+varjo rannalla. Siihen toki tuli kaikki omat ja tuliaisostokset päälle, muttei niihinkään täällä mitään hurjia summia onneksi uppoa :)

Majakasta käsin

Upea auringonlasku

Tänään käytiin juhlistamassa neljän suomalaisen voimin tätä paikallista uutta vuotta yhdessä turisteille suositellussa puistossa, Lalbackissa, jonne otettiin piknikeväät mukaan. Siellä nautittiin kauniista luonnosta, toistemme seurasta ja onnistuneista eväsvalinnoista. Tytöt oli tehneet vieläpä itse omenapiirakkaa mikrossa, MIKROSSA!, ja oli tosi hyvää! Pitää kyllä ottaa resepti ylös, että voi kätevästi tekasta mikropiirakkaa, jos tulee vaikka yllätysvieraita joskus :) Puisto oli kyllä tainnut jo parhaat päivänsä nähdä tältä vuodelta, ja ehkä muutenkin, nimittäin kartassa mainituista nähtävyyskohteista oli osa ränsistyny aika pahasti ja osa viheralueista oli kuivunu kokonaan. Mutta onneks piknikkiä varten löytyi vielä mukava nurmikkoalue puiden varjosta. Muutamia häiritseviä tekijöitäkin oli, nimittäin apajille yrittävät muurahaiset ja paikalliset, jotka ilmeisesti luulivat, että me ollaan niitä nähtävyyksiä, kun tulivat ottamaan kuvia meistä. Useat eivät vaivautuneet ees kysymään, että saako ottaa kuvaa ja nekin, jotka kysyivät, eivät pääsääntöisesti välittäneet meidän pyynnöistä olla ottamatta kuvia. Se oli jokseenkin hämmentävää ja jopa ärsyttävää, nimittäin edes Kovalamilla meitä ei kuvattu neljän päivän aikana yhtä paljon ku tuolla puistossa 3 tunnin aikana. Kait se sitten vaan on niin, että me ollaan niille niitä nähtävyyksiä valkoisine ihoinemme, vaaleine hiuksinemme ja ehkä vähän liian paljastavine vaatteinemme.

  

Yhtä kaikki, puolessa välissä mennään, 6,5 viikkoa takana ja 7 edessä :) Ja nyt kun loppuajan suunnitelmat on paria viimeistä viikkoa lukuun ottamatta melko selvillä, niin tuntuu, että aika loppuu kesken! Ja Kovalamilta palatessa pari saksalaista nuorta kysyi meiltä bussissa, että mitä Bangaloressa kannattaisi nähdä, jos täällä pari päivää viettää, niin aivan hävetti myöntää, ettei me olla täällä mitään turistinähtävyyksiä juuri vielä nähty itsekään, vaikka jo yli kuukausi on oltu! Minäki kun oon niitä säästellyt siihen, että saan sitten äidin ja siskon kanssa käydä tutustumassa :)

Tässäpä äitille niitä pyytämiään kuvia uudesta asumuksesta, jossa tosin on jo melkeen kuukausi ehditty asustella :)

V.pun pyykkäysämpärimme :)

Kokkausasema vaatekaappien välissä