Viikon lause: "Eihän se täällä Intiassa ihan niin menekkään."

Pienoismalli meidän koulun campuksesta

Jälleen heti viikon aluksi saatiin todeta, ettei suunnitelmat pitäneet ollenkaan paikkaansa. Niin kovasti kun olimmekin odottaneet ja toivoneet, että tiistaina (maanantai kun oli se uusi vuosi) päästäisiin tositoimiin uudessa sairaalassa, mutta eipäs päästykään. Luonnollisesti suomalaisina, sovituista ajoista kiinni pitävinä ihmisinä olimme koulun pihalla tiistaiaamuna kello 7.45 työvaatteet päällä, opiskelijat kun laittavat ne kotona valmiiksi päälleen,  odottamassa muita opiskelijoita ja bussikyytiä kohti sairaalaa. Bussin oli määrä lähteä klo 8.00. Odottelimme siinä noin 8.15 asti, jonka jälkeen päätimme lähteä kysymään rehtorilta asiasta. Rehtori ei ollut itse paikalla, mutta onneksi eräs toinen opettaja otti meidän asian hoitaakseen. Selvisi, että harjoittelun aloitusajankohta oli siirretty perjantaiksi, sillä paikallisille opiskelijoille oli järjestetty vielä jotain teoriaopintoja ennen harjoittelun alkamista. Meidät ohjeistettiin menemään vielä kolmeksi päiväksi, (ti, ke, to) communityyn. Lähdimme siis jälleen kerran kentälle neljännen vuoden opiskelijoiden kanssa, joille tiistaina ei oikeastaan ollut edes mitään oikeaa työtehtävää. Opiskelijoiden käskettiin jakautua kyläilemään perheiden luokse ihan vain juttelemaan mukavia. Käytännössä työpäivämme kului istuskelemalla paikallisten opiskelijoiden kanssa tien laidalla piilottelemassa opettajalta ja juttelemalla niitä näitä, oppimatta oikeastaan mitään. Tulipas kuitenkin saatua taas selville muutama turistikohde, jotka meidän olisi syytä nähdä. 

Odoteltiin vielä muitakin lapsia tulevaksi :)

Keskiviikkona tehtävänämme oli järjestää eräässä päiväkodissa alueen lapsille terveystarkastuksia, joissa lapset punnittiin ja heiltä mitattiin pituus sekä pään, hauiksen ja rinnan ympärysmitat. Nämä tiedot kerättiin ylös ja niiden perusteella arvioitiin millainen ravitsemustila lapsilla oli. Ravitsemustilan perusteella lapsille annettiin opiskelijoiden itse valmistamia "proteiinipalleroita", jotka sisälsivät hyviä ravintoaineita. Tarkoituksena oli myös leikkiä ja pelailla lasten kanssa, mutta tähän meillä ei ikävä kyllä riittänyt juurikaan aikaa, sillä päiväkoti avattiin hieman myöhässä juuri tuona päivänä. Ilmeisesti uuden vuoden takia olleet edellisten päivien vapaat olivat sekoittaneet heidän ohjelmaansa sen verran, että tämän takia he avasivat tuona keskiviikkona hieman myöhemmin. Sillä aikaa kun muutamat paikalliset opiskelijat olivat valmistamassa palleroita, me vietimme aikaa lasten kanssa, joista monet kuitenkin ujostelivat meitä sen verran, etteivät uskaltanee tulla luokse. Osan kanssa saimme kuitenkin luotua vähän kontaktiakin, he tulivat istumaan syliin, kertoivat juttuja kannadaksi (joita me ei tietenkään ymmärretty) ja me koitettiin jutella takaisin elekielellä ja väliin vähän lauleskella jotain suomalaisia laululeikkejä, kuten körö körö kirkkoon :) Oli jännä huomata esimerkiksi lasten vaatetuksissa ja eväissä olevia eroja suomalaiseen tapaan verrattuna. Ihan pienimmillä, ihan konttausiässä olevilla lapsilla ei välttämättä ollut vaippaa päällä ollenkaan, kun Suomessa harvemmin kyllä näkee niin pieniä ilman. Toki täällä niitä on ja käytössäkin olen nähnyt, muttei todellakaan kaikki käytä. Vanhemmilla lapsilla ei ollut pikkuhousuja farkkujen tai mekkojen alla, jolloin pään vaivaa aiheutti esimerkiksi se, että yhdeltä tytöltä meni farkuista nappi rikki, eikä housut tahtoneet pysyä päällä. Onneksi saimme korjattua tilanteen lahjoittamalla hänelle yhden hiuspinnin minun päästä, jolla saatiin housut pysymään jalassa, eikä hänen tarvinnut enää nolostella putoavia housujaan :) Useilla lapsilla oli mukanaan nuudelipusseja, joista he söivät nuudelimurusia ihan kuiviltaan, myös pienenpieniä karkkipusseja ja semmoisia tahnapusseja (ilmeisesti karkkitahnaa, joka oli pakattu kuin ketsupin kerta-annospussit) näkyi olevan useilla.  Vessakulttuuri oli myös mielenkiintoinen, nimittäin lapset kävivät päiväkodin takana olevan hiekkakentän laidalla pissalla, ihan niin kuin

Hard Rock Cafe

Suomessakin toki lapset voivat käydä "puskapissalla", mutta harvemmin sentään päiväkodissa. Tämä oli hämmentävää sen takia, että olen täällä ollessa kuullut sellaisenkin hyvinvointipuheen, missä sanottiin, että päiväkodeissa ja kouluissa tulisi olla yksi vessa 16 lasta kohden. Ilmeisesti se on siis tavoite, johon ei ainakaan vielä ole päästy, mutta toivottavasti joku päivä päästään! Illalla kävimme syömässä Bangaloren Hard Rock Cafessa, jonne sovimme treffit fysioterapiavaihtareiden kanssa. Samalla saimme tavata toisen heistä vanhemmat, jotka olivat saapuneet Intiaan kylästelemään pari päivää aiemmin. Hampurilaisateriat siellä eivät ainakaan minun makunystyröitä juuri säväyttäneet, mutta pääasia oli, että seura oli mukavaa ja Hard Rock Cafen myymälätuotteet edullisia muissa maissa oleviin vastaaviin verrattuna. Tästäpä syystä mukaan tarttui itselle jälleen uusi paita :D

Terveyskeskus ulkoa käsin

Torstaina ohjelmassa olikin paikalliseen Primary Health Care Centeriin eli Suomalaisittain terveyskeskukseen tutustuminen, jossa paikallisilla opiskelijoilla oli tehtävänä pitää paikan ylihoitajalle esitelmiä terveyskeskusten tehtävistä ja tavoitteista. Esitelmiä pidettiin 3-4 hengen ryhmissä vähän eri aiheista, mutta kaikki liittyivät terveyskeskusten toimintaan ja tavoitteisiin. Ylihoitaja ja opettaja sitten yhdessä kommentoivat opiskelijoiden esitelmiä ja korjasivat, mikäli heillä oli vääriä tai puutteellisia tietoja. Itseä häiritsi hieman se, ettei esitelmiä annettu pitää rauhassa loppuun asti, niin kuin Suomessa pääsääntöisesti annetaan, vaan kesken esityksen kommentoitiin ja kyseltiin. Täällä on tosin havainnut muissakin tilanteissa sen, ettei kulttuuriin kuulu kirjata ylös kysymyksiä ja kysyä myöhemmin, vaan aina keskeytetään heti, jos kysyttävää on. Kuitenkaan "alempi arvoinen" ei pääsääntöisesti voi keskeyttää korkeampaa, eli esimerkiksi opiskelija ei voi keskeyttää opettajaa, jolloin toisinaan saattaa jäädä asioita kysymättä, jos opettaja ei annakaan lopuksi mahdollisuutta kysymyksille. Tämä esitelmien pitäminen terveyskeskuksen vastaavalle sairaanhoitajalle oli muutenkin vähän kummallista meidän mielestä, sillä kyllähän hän hommansa tietää. Loogisemmalta olisi tuntunut, jos opiskelijat olisivat pitäneet esitelmän esimerkiksi terveyskeskuksen asiakkaille tai ensimmäisen vuoden opiskelijoille, joilla ei asiasta niin hyvää käsitystä ehkä olisi. Meille esitys toki oli omalla tavallaan antoisa, joskin lähes samanlaiset tehtävät Suomessakin terveyskeskuksille kuuluu, käytössä vain on melkoisen paljon erilaiset resurssit. Eroina on lähinnä se, ettei Suomessa terveyskeskuksen työntekijät lähde niin paljoa kentälle , ihmisten koteihin tekemään terveystyötä, lukuun ottamatta toki kouluterveydenhoitajia ja koteihin tehtäviä neuvolakäyntejä sekä osaltaan myös kotihoitoa. Suomessa lasten terveyskasvatuksesta on enempi vastuussa myös päiväkotien ja koulujen henkilökunta ja vanhempina ihmiset hakeutuvat yleensä aina itse terveyskeskuksiin, eikä heitä tulla hakemaan kotoa tai tutkimaan paikan päälle. 

Juuri ennen kuin poistuimme terveyskeskuksesta sai yksi meistä (ikävä kyllä en minä) huikean mahdollisuuden tehdä jotain aivan itse, nimittäin aloittaa nesteen tiputuksen kyynärvarren laskimoon. Tapa toki oli hyvin erilainen kuin miten me olemme sen yleensä tottuneet tekemään, nimittäin kanyylia ei käytetty, vaan neste tiputettiin suoraan letkustoon liitetyn neulan kautta. Paikallinen hoitaja oli letkuttanut nesteen valmiiksi ja "pessyt" pistoalueen keittosuolalla, liruttamalla sitä vähän samaisesta letkustosta, jonka jälkeen meidän opiskelija sai pistää neulan suoneen. Siihen se sitten teipattiin paikalleen ja annettiin tippua. Kanyylit lienee kalliimpia, kun tiputus toteutettiin neulalla, olettaisin. Jännä on kuitenkin huomata, ettei ainakaan minun silmiin ole näkynyt koko täällä olon aikana vielä yhtään infektoituneen näköistä pistokohtaa tai minkäänlaisia muita infektio-oireita epästeriilien pistotapojen johdosta, vaikka käytännöt ovat todella paljon epästeriilimpiä kuin Suomessa. Olemme pohtineet syytä tähän ja voineet vain arvella, että täällä ihmisillä olisi parempi vastustuskyky infektioille likaisempien asumisolojen myötä. Tutustumiskäynnin jälkeen menimme kämppiksen kanssa kylästelemään kahden muun suomalaisen hoitajavaihtarin luo. Ilta kuluikin mukavasti jutustellen Intia-kokemuksista ja havainnoista Suomeen verraten herkullisen lounas-päivällis-yhdistelmän lomassa. Jälkiruoaksi päätetiin tehdä jotain suomalaista herkkua ja siihen valittiin letut, joita sitten syötiin tuoreiden hedelmien, mansikoiden, jäätelön ja suklaakastikkeen kera, nams :) 

Komeat puitteet vanhainkodilla!

Perjantaina olimme jälleen kerran into pinkeänä pukeutuneena valkoisiin työvaatteisiimme ja odottelimme koulun pihalla klo 7.45 muita opiskelijoita ja bussia tulevaksi. Noh, tovin siinä istuskeltuamme ihmetellen, ettei ketään muita näy missään, tuli tiistailta tuttu opettaja sanomaan meille, ettei tänäkään päivänä olisi harjoittelua sairaalassa. Kovasti hän pahoitteli, ettei meille ollut ilmoitettu asiasta. Tälle päivälle olisikin tiedossa tutustumiskäynti vanhainkotiin, jonne lähdettäisiin noin klo 9.00. Meillä oli siis jälleen reilusti aikaa käydä aamukahvilla ja odotella muita tulevaksi. Tutustumisreissu oli kyllä mielenkiintoinen. Kohteenamme oli siis vanhainkoti, joka toimii lahjoitusvaroilla ja on tarkoitettu vain köyhille ikääntyneille, joilla itsellään/perheillään ei ole varaa maksaa hoitopaikasta. Hoitokoti on Little Sisters of the Poor -säätiön ylläpitämä Home for the Aged. Bangaloresta näitä koteja löytyy kaksi, Intiasta yhteensä 13 ja kaiken kaikkiaan ympäri maailmaa säätiön ylläpitämiä vanhainkoteja on 202, 31 eri maassa. Vanhainkodista lähtee joka aamu kaksi "Little Sisteriä" kerjäämään rahaa ympäri Bangalorea, kulkemalla ovelta-ovelle tai lipaskeräyksen tavoin kauppojen pihoilla. Tilat hoitokodissa olivat jopa suomalaisen silmiin melko hulppeat. Huoneissa asiakkailla oli sängyt ja pöydät vuodeosastojen tapaan, mutta joillain oli palvelukotityyppisesti  paljon myös henkilökohtaisia kalusteita. Yhteiset tilat oli valoisia, tilavia ja viihtyisän näköisiä, fysioterapiahuoneesta löytyi melko kivasti erilaisia jumppatarvikkeita ja ulkona oli panostettu puutarhoihin. Löytyipä rakennuksesta myös kappeli, jossa asukkaille pidetään päivittäin hartauksia. Paikka näytti niin hienolta ja viihtyisältä, että näin skeptisenä ihmisenä heräsi jopa epäilyksiä, oliko jotain peitelty vierailijoiden silmiltä. Esimerkiksi todella huonokuntoisia tai muutoin hankalasti käyttäytyviä asiakkaita ei näkynyt ollenkaan. Toivottavasti asiat kuitenkin todella ovat niin hyvin, kuin minkä kuvan he meille antoivat!

Lauantai ja sunnuntai meillä olikin sitten vapaata, sillä lauantaina koululaisilla oli sellaisia teoriaopintoja, joille meidän ei vaikuttanut osallistua ja sunnuntait ovat normaalistikin vapaita. Suomalaiset fysioterapiaopiskelijat olivat lähdössä lauantaina Mysoreen näyttämään Intiaa toisen heistä vanhemmille, joten päätimme kämppikseni kanssa lyöttäytyä heidän seuraansa. Lauantai alkoikin siis hyvin aikaisin, nimittäin kiertoajelubussi lähti Bangaloresta jo 6.15 ja tottakai tapamme mukaan olimme odottamassa bussia jo noin 5.30, ettemme vain olisi myöhässä :) Kiertoajeluun kuului useita nähtävyyksiä ja puoteja, joista jälleen

Ranganathaswamy Temple

tarttui mukaan jos jonkinlaista tuliaishärpäkettä, kerrankin olen ajoissa niiden kanssa ja tuliaisten osto tuntuu kivalta eikä miltään pakkopullalta :) Kaikkia kohteita en kyllä ala erittelemään, sillä listalla oli temppeliä, hieno palatsia, silkkikauppaa, kirkkoa, kukkulan päällä olevaa kylää sekä puutarhaa, mutta muutamista, eniten mieleen jääneistä kerron jotain. Ensimmäinen pysäkki oli sellaiseen pienehköön puotiin, Chennapatana Toys Centreen, jossa myytiin mahdottomasti kaikennäköisiä erilaisia puusta valmistettuja tuotteita, niin käyttötavaroita kuin koriste-esineitäkin.  Mahdottomasti olisi ollut kivaa ostettavaa, mutta välissä on pakko yrittää miettiä, mitä kaikkea mahtuu laukkuihin paluumatkalle, joten ihan kaikkea ihanaa ei voinut silti ostaa. Ranganathaswamy temppeliin ei me kaikki edes lähdetty käymään sisällä asti, sillä sinne piti ottaa kengät pois ja välimatkalla kenkien säilytyspisteeltä temppelin oville olisi jalkapohjat ehtineet palaa siinä auringon paisteessa kuumuneella kivipihalla. Pari rohkeaa kuitenkin meistäkin löytyi ja heidän mukaansa oli hämmentävää nähdä, kuinka ihmiset palvoivat temppelissä jumaliaan, jopa aivan pienet lapset.

Mysore Saint Philomina's Church

Itsekin näin vähän tätä palvontaa, kun kävimme Mysore Saint Philomina's kirkossa. Viimeiseksi käyntikohteeksi oli jätetty Colourful Musical Brindavan Garden, jonne saavuimme illasta niin, että tullessa oli vielä valoisaa, mutta illan pimetessä puutarhan valot sytytettiin ja paikan valoloisto alkoi näkyä. Puutarha oli tosi iso ja sen ympäri kiertämiseen sellaisella kohtuu rauhallisella vauhdilla kului aikaa sen 1,5 tuntia, mitä meille oli aikaa annettukin. Puisto oli aivan tupaten täynnä ihmisiä ja välillä vähän ahdistikin se ihmismassan määrä. Sanonta "Go with the Flow" piti kyllä nyt paikkaansa, sillä siellä oli mahdoton yrittää kulkea omaan tahtiin ihmisten vyöryessä tasaisena massana. Ilmeisesi se "juttu" tuolla puistossa oli suihkulähde, jossa suihkuava vesi muuntui musiikin tahtiin erilaisiksi suihkuksi, ikään kuin vesi olisi elänyt ja tanssinut musiikin tahtiin. Tämän suihkulähteen ympärillä oli iso lauma ihmisiä kerääntyneenä ja toisella laidalla oli jopa katsomot, jotka myöskin olivat täynnä. Ihmiset hurrasivat lähteelle ja ottivat siitä kuvia. Itse olisin kuvitellut, että siellä kaikkien keskellä olisi ollut esimerkiksi oikeita ihmisiä tanssimassa tai livebändi soittamassa, mutta ei, he todellakin hurrasivat ihan vain sille suihkulähteelle. Paluumatkalle Mysoresta lähdettiin noin 20.30 ja matkalla pidettiin vielä päivällistauko, joten takaisin Bangaloressa ja kotona asti olimme vasta yöllä yhden jälkiin. Pitkä oli päivä, mutta onneksi antoisa ja hyvässä seurassa vietetty! Kiitos mukana olleille :)

Sunnuntai menikin sitten rauhallisemmissa merkeissä, nimittäin päivä kului lähinnä kotosalla pyykkäillen, blogia kirjotellen ja lepäillen. Käytiin kuitenkin aikamme kuluksi vähän katselemassa kävelymatkan päässä olevassa ostoskeskuksessa, josko siellä olisi jotain kivaa ja samalla eksyimme testaamaan intialaisen McDonald'sin. Täällä valikoima rajoittui kana- ja kasvivaihtoehtoihin ja itse ainakin totesin, ettei kanaburgeri ollut täällä yhtä hyvää kuin Suomessa, mutta jälkiruoka onneksi paikkasi jälleen tilanteen ;)

Puistossa

Puiston väriloistoa

Ruokailuajat täällä on kyllä melko kummallisia ja joskus sitä miettii, että millä nämä ihmiset oikein elää. Aamupala me syödään luonnollisesti aina ennen töihin menoa, joskus 7 kieppeillä. Aamupalaksi valmistamme joka aamu kaurapuuroa  omassa huoneessa itse ostamallamme induktioliedellä (maksoi noin 20 e), jonka sekaan sekoitetaan yleensä vähän muroja ja proteiinijauhetta ja yleensä lisäksi on vielä jokin hedelmä, banaani on ollut suosikki tähän asti. Töissä on tauko noin 11 aikaan, jolloin voi halutessaan haukata jotain, mutta yleensä me pyritään selviämään vielä sen yli ja syödään lounas vasta noin yhden aikaan. Osa paikallisista kutsuu sitä 11 ruokaa aamupalaksi ja syövät lounaan jo silloin yhden aikaan, itse en kuitenkaan selviäis ilman aamupalaa niin pitkälle. Päivällinen onkin sitten minun silmiin vähän kummalliseen aikaan, nimittäin vasta illalla 8-9 aikaan. Joistain ruokapaikoista ei edes saa ruokaa päivällä 16-19 väliin, vaan he pitävät tauon ja jatkavat tarjoiluja seitsemän jälkeen. Iltapalaa ei sen jälkeen tarvi sitten syödäkään. Meidän majoituspaikassa ruoat ovat tarjolla siten, että aamupala on 8-10, (lounas kello 14 erikseen tilattaessa) ja päivällinen 20.30. Koska ruoat ovat erikseen maksettavia, aamupala hurjat 30 rupiaa=30 snt ja päivällinen 60 rupiaa=0,75 snt, ollaan päädytty tekemään useimmiten joko lounas tai päivällinen itse. Bravuuri ruoaksi on muodostunut nuudelimunakokkelipata sipulilla, paprikalla ja tomaateilla höystettynä ja rahaa kahden hengen annoksen tarvikkeisiin kuluu noin 50 rupiaa=n. 65 snt. Voi siis olla, ettei Suomessa juuri enää kaurapuuro ja nuudelit maistukaan, vaikkakin täällä ne maistuu edelleen herkulta kuukauden lähes jokapäiväisestä syömisestä huolimatta!

Roskistaidetta :)

Lisää roskistaidetta

Poika halus mun roskiskuvakollaasiin ;)

Kotihoitoa, tapahtumia ja hemmotteluhommia

Pari päivää päästiin seuraamaan mitä tapahtuu Community Health Caressa ja yritettiin selittää, miten homma toimii Suomessa, kun meillä ei aivan tämän tyyppistä toimintaa ole. Hommahan lähtee täällä käyntiin siis sillä, että tässä tapauksessa opiskelijat kiertävät sivukujien (kuitenkin keskellä kaupunkia) taloissa täyttämässä kyselylomakkeita perheistä. Lomakkeisiin kerätään tietoja esim. perheen koosta, koulutuksesta, talosta (siisteys, rakennusmateriaali, ilmastointi tai no ilman kierto ikkunoiden kautta yms.), lapsista, mahdollisista terveysongelmista ja toiveista minkälaista tietoa tai taitoa taloon tarvittaisiin. Näillä kyselyillä siis kartoitetaan terveydenhuollon tarve.

Seuraavaksi opiskelijat valmistautuvat kulloisenkin tarpeen mukaan seuraavalle käynnille samaiseen taloon. Meidän näkemiä juttuja ovat esimerkiksi ravintosuositusten mukaisen ruoan suunnittelu ja rytmittäminen vuorokaudeksi eri ikäryhmille mahdolliset sairaudet huomioiden (diabetes, korkea verenpaine..), joista sitten valmistetaan perheen äidille/talossa kokkaavalle näytiksi  esim. aamupala, välipala ja lounas sekä selitetään suullisesti päivällinen ja iltapala. Oppilaiden tulisi siis näyttää oikeaoppinen ruuan valmistaminen, ruokatarvikkeiden peseminen ja keittiöhygienian toteuttaminen. Toinen mistä meille kerrottiin, muttei päästy käytännössä näkemään, on terveystarkastusten suorittaminen esimerkiksi perheen äidille, jossa mitataan verenpaine, tehdään virtsan glukoosipitoisuusmittaus (vanhanaikaisella menetelmällä), haastatellaan äitiä ja annetaan ohjeita mm. hygieniasta, tehdään raskauden vaiheen arviointeja sekä tarvittaessa ohjataan/kirjoitetaan lähetteitä sairaalaan. Lisäksi annetaan tarvittaessa rokotuksia ja kirjoitetaan lähetteitä perheiden kotieläinten (kissat, koirat) rokottamista varten. Yksi opetettava asia ilmeisesti on myös lasten hoito ja erityisesti heidän hygieniasta huolehtiminen, esimerkiksi kylvettämällä.

Ruoanlaiton opettamista seuratessa itselle tuli melko hämmentynyt olo ja suorastaan vähän ärsytti katsoa sitä touhua. Noin viisi opiskelijaa oli perheen keittiön lattialla pilkkomassa kasviksia ruokaan, yksi oli lieden äärellä vahtimassa painekattilassa hautuvia ainesosia ja perheen äiti istui huoneen seinustalla yrittäen seurata mitä opiskelijat touhuavat. Itse kiinnitin huomioni useampaankin erilaiseen toimintamenetelmään verrattuna Suomeen, niin ruoanlaiton kuin opiskelija-asiakas -vuorovaikutussuhteenkin osalta.

1. Ruokaa todellakin valmistettiin lattialle levitetyn maton päällä, pääosin tarvikkeet pysyivät lautasella tai leikkuualustalla, mutta esimerkiksi veitset lojuivat väliin ihan vain siinä paljaalla matolla. Itseä se vähän ihmetytti, mutta eipä keittiössä juuri pöytätilaakaan ollut, joten taitanee selittyä kulttuurillisilla tavoilla ja köyhillä oloilla.
2. Keittiössä oli todella huono valaistus. Selittynee myös yllämainituilla. 
3. Opiskelijoita todellakin oli ainakin 5 valmistamassa tätä yhden lapsen aamupalaa, välipalaa ja lounasta. Suomessa homma olisi hoitunut 1-2 opiskelijalla  
4. Äiti tai muu aikuinen, jolle ruoanlaitto-ohjeita oltiin antamassa istui seinustalla/olohuoneessa/missä lie niin, etteivät opiskelijat kiinnittäneet häneen juurikaan huomiota, eikä häntä otettu mukaan tekemään ja opettelemaan oikeita valmistustapoja, niin kuin Suomessa varmasti olisi tehty 
5. Opiskelijat juttelivat koko ajan omiaan, kikattelivat keskenään ja keskittyivät vain toisiinsa, kun Suomessa, uskoisin ainakin, pääpaino olisi asiakkaassa ja hänen ohjeistamisessaan 
6. Opettajan tullessa paikalle pääpaino oli hänelläkin valmistetussa ruoassa ja opiskelijoissa, ja siinä, että saataisiin mahdollisimman hyviä valokuvia niin, että opiskelijat, opettaja ja valmistettu ruoka näkyvät kuvassa. Tottakai meidät otettiin myös poseeraamaan näihin kuviin, vaikkei oikeasti oltu saatu tehdä yhtään mitään ruoan eteen. Perheen äiti ja lapsi olivat tässä vaiheessa toisessa huoneessa. Hämmentävää.

No se siitä ruoanlaitosta. Terveystarkastusten virtsan glukoosimittauksista pitää sen verran sanoa, että ne todella tehtiin siis ainakin minun silmiin vanhanaikaisella menetelmällä. Varsinaista testiä emme päässeet näkemään, mutta sanallisen ohjeistuksen saimme. Virtsaa laitetaan koeputkeen, jossa se keitetään kiehuvaksi. Sitten sekaan laitetaan jotain ainetta, jonka nimeä en nyt kerrassaan saa päähäni (joku viisaampi joka tällaisen testauksen tietää, voi mielellään minua valaista asiasta!), ja keitetään uudestaan. Tämän jälkeen liuoksen väristä voidaan päätellä onko virtsassa glukoosia, ja jos on, niin millaisia määriä. Samalla tavalla kuin nykyaikaisesti käytettävissä testiliuskoissa on värikoodit sille, onko glukoosia, vähän, paljon, vai jotain siltä väliltä, voi liuoksen väriäkin lukea. Kätevintä tässä on se, että kun naisille on tehty tämä testaus ja samalla kerrottu mitä tapahtuu, voivat he jatkossa hakea itse apteekista tarvikkeet ja toteuttaa testauksen itsenäisesti kotona :) 

Päiviä communityssa meillä piti alun alkaen olla 6, mutta kaikkien mahdollisten sekaannusten jälkeen niitä oli todellisuudessa vain 3 päivää. Ensimmäisenä päivänä community oli peruttu, kun kaikki opiskelijat olivat katsomassa jotain poliitikkojen esitelmöintejä liittyen tuleviin vaaleihin. Toinen ja kolmas päivä oli aivan sovitusti siellä kentällä ja silloin näimme ruoanlaitot alle 3-vuotiaalle sekä ikääntyneelle, jolla oli diabetes sekä korkea verenpaine. Kävimme tuolloin myös tekemässä terveyskyselyjä ja tutustuimme communitybagin sisältöön, jossa kulkee mukana muun muassa virtsakokeeseen tarvittavat välineet. Neljäntenä päivänä meidän piti mennä seuraamaan Tuberkuloosipäivän juhlaa, jonne lähdimme koululta bussikuljetuksella jo 7.30 ja odottelimme juhlapaikalla yli kolme tuntia, jonka jälkeen jouduimme ikävä kyllä poistumaan kyseisestä tapahtumasta (ennen kuin se oli edes alkanut), sillä meidän oli määrä osallistua iltapäivällä iranilaisten uuden vuoden juhlaan. Uusi vuosi (Noruz) oli oikeasti ollut jo edellisellä viikolla, mutta koska auditorio oli tuolloin varattu, olivat he järjestäneet tapahtuman juuri kyseiselle maanantaille. Siellä he esittivät oman kulttuurinsa mukaisia musiikkiesityksiä, laulua, tanssia, kuvaslideja ja mahtuipa mukaan myös näytelmä sekä fashion show. Juhla huipentui seisoviin pöytiin, joihin he olivat itse valmistaneet perinteisiä iranilaisia ruokia, niin suolaisia kuin makeitakin. Oli kiva juhla ja hyvät ruoat!

Iranilaisten uudenvuoden juhlaan liittyvia juttuja.

Seuraavana päivänä piti olla 5. communitypäivä, mutta meille ilmoitettiin, että silloin olisi 1. vuosikurssin opiskelijoiden Lamb Lighting, jota menisimme seuraamaan. Tämän tiedotuksen mukaisesti tulimme nätit mekot päällä koululle tiistaiaamuna vasta 10, osallistuaksemme juhlaan, kunnes saimmekin tiedon, että Lamb Lighting on siirretty ja tuona päivänä olisikin ollut communitya, mutteivät olleet saaneet infoa meille asti ajoissa. Päädyimme lopulta siis 1. vuosikurssin sairaanhoitajaopiskelijoiden teoriatunneille, joissa oli aiheena farmakologia ja välinehuolto. Tämä sinänsä oli hyvin opettavaista, sillä huomasi taas eroja Suomen juttuihin. Lääkkeitä täällä ryhmitellään jonkin verran eri tavoin kuin meillä, mutta suurimmat erot oli kyllä välinehuollon puolella. Oppilaille opetettiin esimerkiksi hanskojen oikeaoppinen pesu, sillä kunnallisissa sairaaloissa hanskat tultaisiin käyttämään useampaan kertaan, niin kauan kuin ne ovat ehjiä. Tähän mekin siis todennäköisesti tulemme törmäämään jo ensi viikolla. Samoin opimme miten rektaaliputki tai kestokatetri pestään. Täällä on käytössä myöskin kumisia versioita Suomessa käytettävistä kertakäyttöisistä kroonikko alustoista (pahoittelen, en tiedä niillekään nyt yhtäkkiä oikeaa nimeä), joita käytetään siis suojaamaan esimerkiksi potilaan vuodetta, jos tehdään jotain toimenpidettä, josta saattaisi sotkua tulla. Näiden kumisten versioiden pesun opimme myöskin tällä tunnilla. Vuoteen petaamistakin oppilaat joutuivat kertaamaan, ja siihen toden totta olikin melkoisen tarkka kaava, missä järjestyksessä mikäkin lakana piti viikata tai aukaista viikkauksistaan ja mihin suuntaan mikäkin reuna piti kääntää. Opettavainen päivä oli kyllä, ja herätti miettimään taas paljon asioita mitä verrata Suomen toimintaan.

Kuudes päivä oli taas suunnitelmien mukaan aivan oikean lailla kentällä, joskin silloinkin ryhmä johon minut laitettiin mukaan kulkemaan, meni vain opettajaa piiloon syrjäiselle kadulle ja odotteli siellä istuskellen ja koulutehtäviä tehden niin kauan, että meidän kaikkien piti taas kokoontua maistelemaan yhden ryhmän tekemiä kokkauksia teini-ikäisen ruokavaliota noudattaen. Siinä istuskellessa tuli taas juteltua paikallisten 4. vuoden sairaanhoitajaopiskelijoiden kanssa esimerkiksi siitä, miten he ovat tähän kouluun ja tälle alalle ajautuneet, ja aina on niin ikävä kuulla, että suurin osa on vanhempien toiveesta/pakottamana opiskelemassa alaa, ilman minkäänlaista omaa kiinnostusta. Itseä ihmetyttää edelleenkin eniten se, ettei opettajalla ole minkäänlaista tapaa seurata oppilaiden tekemisiä. Heiltä ei kysellä mitä tai missä he tekivät, millaisia tietoja he lappuihin keräsivät tai yhtään mitään. He voivat siis helposti seku vain istuskella päivät pitkät norkoilemassa, kunhan eivät jää rysän päältä kiinni opettajalle. En ainakaan usko, että tällainen onnistuisi Suomessa, jos siellä olisi mitään tämänkaltaista toimintaa käytössä. Kaikista kohteista vaadittaisiin nähtäville täytetyt laput ja tietoja käytettäisiin oikeasti johonkin, kaikki kirjattaisiin osoitteiden mukaan ylös, jotta ensi kerralla voisi ottaa osittain valmiiksi täytettyjä lappuja mukaan, ja tarvitsisi vain korjailla muuttuneita tietoja.

Community itsessään oli hyvin mielenkiintoista, vaikkakin saimme suurimman osan toiminnan tiedoista vain suullisena, ilman käytännön toteutuksen näkemistä. Täällä todellakin on niin paljon enemmän ihmisiä, että tuollainen toiminta on kannattavaa. Jos kaikki ihmiset kutsuttaisiin käymään sairaalassa, olisi sairaaloissa mahdottomia ruuhkia. Ja toisaalta kaikki eivät varmasti tulisi edes sairaalaan, vaikka olisikin jotain sairauden oireita. Paikallisten mukaan toiminnan ongelma on kuitenkin se, etteivät asukkaat ala yhteistyöhön heidän kanssaan, he eivät halua kertoa sairauksistaan ja ongelmistaan aivan oudoille opiskelijoille, jolloin myös opiskelijoiden motivaatio kiertämiseen laskee ja hommaa ei hoideta kunnolla. Näin sellaisiakin taloja saattaa jäädä käymättä, joissa apua tarvitsevia ja yhteistyökykyisiä asukkaita olisi.

Näiden kuuden (kolmen) communitypäivän välissä olevana sunnuntaina kävimme vähän hemmottelemassa itseämme sunnuntaibrunssilla, jossa ruoka oli erittäin maittavaa ja ennen kaikkea sitä oli riittävästi, ehkä jopa liikaakin. Seuraavaa kertaa varten viisastuttiin sen verran, että mennään heti 12 kun brunssi alkaa, eikä vasta klo 14, jolloin ruokailuaikaa jäi vain 2 tuntia. Brunssin jälkeen jatkettiin hemmottelua jalkahoidoilla ja itse otin kaveriksi vielä ranskalaisen manikyyrin kätösiin :) Communityharjoittelun päätteeksi meille annettiin vähän lomaa ennen seuraavaa kuukauden työskentelyrupeamaa kunnallisessa sairaalassa. Saatiin pidennetty viikonloppu (to-su), jonka lisäksi vielä seuraava maanantaikin (tänään) oli vapaa, sillä intialaisilla on nyt uusi vuosi :) Mehän käytettiin kämppiksen kanssa aika hyväksemme ja varattiin bussiliput Kovalam Beachille! 

Tällä kertaa kuljimme molempiin suuntiin ilmastoidulla semi-sleeper linja-autolla, jossa matka taittui melko mukavasti. Vähän meinasi takapuoli puutua noin 13 tunnin istumisesta ja hurjat ohitukset hirvittivät, puhumattakaan kauheasta vauhdista. Kovalamilla majoitumme melko mukavaan hotelliin ihan hiekkarannan läheisyyteen, josta oli mukava hipsiä aamuisin aamupalalle johonkin monista rannan ravintoloista (sillä aamupala ei kuulunut majoituksen hintaan) ja kulkeutua siitä suoraan rannan aurinkotuoleille kärventämään itseään. Välillä piti käydä pulahtelemassa mereen, joka muuten oli ihanan kirkasvetistä ja lämmintä, joskin yllättäen hyvin suolaista. Ihan rannalla hiekka pöllysi aaltojen mukana sen verran paljon, ettei pohjaa kuitenkaan juuri näkynyt. Siinä kolme päivä kului mukavasti päivät aurinkoa ottaen, välissä lounastaukoa pidellen ja iltapuolella vähän shoppailukierroksia tehden aina ennen päivällistä, tai no illallista. Yks päivä kokeiltiin miten bodyboardit toimi

Maisema hotellihuoneen parvekkeelta, ei paha ollenkaan!

aalloissa, kun ei ihan oikeita surffilautoja uskallettu ottaa ilman opetusta. Shoppaillessa tuli löydettyä pari kivaa mekkoa, yks toppi ja yhdet haaremihousut ihan itselle ja löytyipäs tältä reissulta myös kivoja tuliaisjuttuja, joita oon yrittänyt alkaa haalimaan pikkuhiljaa, ettei tarvi sitten lopussa ihan paniikissa kaikkia ostaa ;) Tavattiinpas muutamia uusia tuttavuuksiakin tuossa reissulla. Yks intialainen tarjoilijana työskentelevä opiskelijapoika, joka oli ollut pari kuukautta Ruotsissa opiskelemassa ruotsinkieltä ja kulttuuria erään ruotsalaisperheen luona, johon oli juuri tuolla ravintolassa töissä ollessaan tutustunut. Tämä perhe oli innostunut niin pojan kiinnostuksesta ruotsinkieltä kohtaan, että olivat tarjonneet

Bodyboardin kokeilua

hänelle lennot Intiasta Ruotsiin ja takaisin ja majoittaneet hänet kotiinsa. Oli kuulemma oppinut kielen siinä parin kuukauden aikana niin, että pärjäsi sillä  ja olipa hänestä ja hänen motivaatiostaan oppia kieltä tehty juttu ruotsalaiseen sanoma-lehteenkin. Tutustuimme myös kolmeen australialaiseen ja yhteen brittityttöön, joiden kanssa istuskeltiin yks ilta porisemassa reissujuttuja. Kaiken kaikkiaan jälleen mahtava reissu takana ja mikä parasta - opiskelijabudjettiin sopivalla hinnalla! Noin 120 € teki yhteensä matkat, majoitus, ruokailut ja sängyt+varjo rannalla. Siihen toki tuli kaikki omat ja tuliaisostokset päälle, muttei niihinkään täällä mitään hurjia summia onneksi uppoa :)

Majakasta käsin

Upea auringonlasku

Tänään käytiin juhlistamassa neljän suomalaisen voimin tätä paikallista uutta vuotta yhdessä turisteille suositellussa puistossa, Lalbackissa, jonne otettiin piknikeväät mukaan. Siellä nautittiin kauniista luonnosta, toistemme seurasta ja onnistuneista eväsvalinnoista. Tytöt oli tehneet vieläpä itse omenapiirakkaa mikrossa, MIKROSSA!, ja oli tosi hyvää! Pitää kyllä ottaa resepti ylös, että voi kätevästi tekasta mikropiirakkaa, jos tulee vaikka yllätysvieraita joskus :) Puisto oli kyllä tainnut jo parhaat päivänsä nähdä tältä vuodelta, ja ehkä muutenkin, nimittäin kartassa mainituista nähtävyyskohteista oli osa ränsistyny aika pahasti ja osa viheralueista oli kuivunu kokonaan. Mutta onneks piknikkiä varten löytyi vielä mukava nurmikkoalue puiden varjosta. Muutamia häiritseviä tekijöitäkin oli, nimittäin apajille yrittävät muurahaiset ja paikalliset, jotka ilmeisesti luulivat, että me ollaan niitä nähtävyyksiä, kun tulivat ottamaan kuvia meistä. Useat eivät vaivautuneet ees kysymään, että saako ottaa kuvaa ja nekin, jotka kysyivät, eivät pääsääntöisesti välittäneet meidän pyynnöistä olla ottamatta kuvia. Se oli jokseenkin hämmentävää ja jopa ärsyttävää, nimittäin edes Kovalamilla meitä ei kuvattu neljän päivän aikana yhtä paljon ku tuolla puistossa 3 tunnin aikana. Kait se sitten vaan on niin, että me ollaan niille niitä nähtävyyksiä valkoisine ihoinemme, vaaleine hiuksinemme ja ehkä vähän liian paljastavine vaatteinemme.

  

Yhtä kaikki, puolessa välissä mennään, 6,5 viikkoa takana ja 7 edessä :) Ja nyt kun loppuajan suunnitelmat on paria viimeistä viikkoa lukuun ottamatta melko selvillä, niin tuntuu, että aika loppuu kesken! Ja Kovalamilta palatessa pari saksalaista nuorta kysyi meiltä bussissa, että mitä Bangaloressa kannattaisi nähdä, jos täällä pari päivää viettää, niin aivan hävetti myöntää, ettei me olla täällä mitään turistinähtävyyksiä juuri vielä nähty itsekään, vaikka jo yli kuukausi on oltu! Minäki kun oon niitä säästellyt siihen, että saan sitten äidin ja siskon kanssa käydä tutustumassa :)

Tässäpä äitille niitä pyytämiään kuvia uudesta asumuksesta, jossa tosin on jo melkeen kuukausi ehditty asustella :)

V.pun pyykkäysämpärimme :)

Kokkausasema vaatekaappien välissä